Äärellä

Eero Ojasen ja Timo Jantusen tapa kuljettaa lukija tämän suuren taiteilijan ja hengen miehen elämään on kokonaisvaltainen olematta silti liian tyhjentävä, pikkutarkka tai yksityiskohtainen. Topeliuksesta riittää ammennettavaa.

Ei ole ihme, että Sakari Topelius sai aikanaan satusedän tittelin. Topelius oli omimmillaan kirjoittaessaan lapsista ja lapsille. ”Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani.” Eikä tässä ollut mitään lapsellista. Kysymys oli kirjailijalle mitä vakavammin otettavasta tehtävästä, kasvatustehtävästä. Mutta kuten lasten kanssa, et voi olla kuitenkaan liian vakava. Päinvastoin: ollakseen vakavasti otettava satusetä, on tultava lasten kaltaiseksi tai mahdollisimman lähelle lapsen maailmaa. Sen Topelius – kirjailija, lehtimies, yliopistomies, yhdistysaktiivi, isä ja puoliso – osasi. Ja siinä oli hänen lahjansa meille kaikille.

Onnellisten tähtien alla syntyneen Topeliuksen omaa elämää sävyttivät unelmat ja haaveet, jotka kiinnittyivät lujaan uskoon paremmasta huomisesta. Usko oli niin luja, että se poiki toinen toistaan vakuuttavampia todisteita – ja itse asiassa teki uskon näkyväksi (erityisesti Suomien kansan erityisluonteessa, ”pohjoisella äärirajalla oleva sivistys” + Kalevala ja kristinuskon syventävä vaikutus). Topelius osallistui hartiavoimin Suomen synnyttämiseen. Topeliuksella oli vankka käsitys, että Suomen kansan ja suomalaisen kansakunnan olemassaolo perustuu juuri henkiseen voimaan. Kiinnostavalla tavalla Topelius on verrannut ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin ajan hengenlaadun eroa tästä näkökulmasta: Skandinaavinen muinainen jumalsankari Odin tavoitti viisauden voiman kautta, mutta suomalaisten sankari Väinämöinen voiman viisauden kautta. Topeliuksen kautta ja hänen viisautensa kanssa monet sukupolvet ovat löytäneet todellisen merkityksen sanoille koti, uskonto ja isänmaa.

”Topelius ajatteli, että hyvät ja kauniit ajatukset tuottavat kohteelleen hyvää, kun taas pahoilla ajatuksilla on päinvastainen vaikutus. Negatiiviset ajatukset, kuten pelko, viha, mustasukkaisuus ja kateus, voivat sairastuttaa, ja jos pelkää jotain, kerää tahtomattaan luokseen tämänkaltaista ajattelua.” Tai: Topeliuksen saduissa, tarinoissa ja runoissa ”ilo usein lainehtii ja kuplii virkeänä…Ilon maaperästä nousevat viisauden idut”. ”Ilo elää mielikuvituksesta…ja elää unohtaessaan itsensä”. Todellinen ilo ei Topeliuksen mukaan etsi omaansa vaan nauttii kaksin verroin saadessaan jakaa riemuaan. Suomalainen, hiljainen ilo on ”kuin kataja, joka pistelee kättä jota koskettaa, mutta levittelee juhlahetkinä tuoretta tuoksua tupaan”. Ilo tekee Topeliuksen mukaan hyvää ihmiselle, mutta on myös tosi tarpeellista yhteiskunnan viihtyvyyden ja menestymisen kannalta.

Eikä Topeliuskaan lopulta  ollut kuin sivellin mestarinsa kädessä. Tai niin hän itse sanoi, että kaikki mitä hän on saanut tuotetuksi, on ollut pelkkää lahjaa. ”Runouden parhaina hetkinä tunsin itseni sisällisesti niin tyhjäksi, voimaltani niin heikoksi, ajatuksista ja silmän näkemyksistä niin köyhäksi, että ryhdyin runoilemaan täysin tietoisena siitä, että saatoin puhua, kirjoittaa tai laulaa vain sitä, mitä minulle ylhäältä annettiin…” Luja oli Topeliuksen usko. Ikään kuin jotakin tästä miehestä olisi tarttunut taas itseenikin. Kirjan luettua on jotenkin hämmentynyt, herkkä olo.

Että mikäkö on minusta koskettavinta Topeliusta? Se voisi liittyä lasten ohessa luontoon, metsään, puihin – tai lintuihin. Topelius oli, kuten yllättävän moni muukin aikansa taiteilija, suuri luonnon ystävä. Jopa kannan ottamiseen saakka. Topelius puhui mm. metsäteollisuuden syntyyn liittyvää voimakkaasti lisääntyvää metsänhakkuuta ja haaskausta vastaan Suomen metsistä Suomi-neitoa suojaavana turkkina, jota ilman tulisi pakkasissa kylmä. Valitsen näin joulun tunnelmissa ihanan poliittisen runon, joka on alun perin laadittu kannanotoksi Sisiliassa tapahtunutta muuttolintujen metsästystä vastaan (Topelius perusti lapsille suunnatun, Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluaiheisen yhdistyksen nimeltä Majföreningen) . Tarinan mukaan sokea lintu asetettiin syötiksi, jotta viserryksellään houkuttelisi toiset linnut ansaan.

Sä tähdistä kaunein, nyt kirkkautes

yli rakkahan Pohjolan luo,

Ja ennen kuin sammut, sa siunaukses

mun synnyinmaalleni suo!

Vaikk’ kultainen on kevät ympärilläin,

on armain se maa, josta kauaksi jäin.

Mun lauluni saakoon

se heljimmän, oi,

niin kauan kuin sirkutus Sylvian soi!

(Käännös Elina Vaara)

Tässä Sylvian laulussa on samanaikaisesti kauneutta ja kaipausta. Topelius kertoo laatineensa Sylvian laulut sisäisestä taistelusta ja rauhan kaipuusta aikana jolloin hänelle pyhä asia, isänmaallinen asenteensa asetettiin kyseenalaiseksi vuonna 1854.

Topelius säilytti elämänsä loppuun saakka sellaisen lapsen uskon, että hän varmasti pääsi sinne taivaaseen, mihin ihmiset joskus kaipaavat – pois ”kuolon kahlehista”, pimeyden, sotien ja väkivallan, kodittomuuden, tuskan, riidan, itsekkyyden, murheen, epätoivon ja epäuskon; kaiken synnin keskeltä.

En oikein tohdi heti mennä sisään. Pysähdyn ihailemaan taloa ja maisemaa sen ympärillä. Ulkona on joulukuun sininen valo ja vastasatanut lumi peittää pihapihlajan jäätyneine marjoineen. Yritän ottaa pihlajasta hyvän kuvan, taustana Tuusulanjärvi.

Pyhäiseltä tuntuu astua toisen kotiin, varsinkin suuren suomalaisen taiteilijan. Pekka Halonen (1865-1933) itse koki kotinsa ja sitä ympäröivän suomalaisen luonnon kauneuden kaikkien maailman taideaarteiden veroisena. Hän tunsi nekin matkusteltuaan ja opiskeltuaan taidetta maailmalla. Halonen menehtyi kodissaan joulukuun sinessä vuonna 1933. Perheensä ja ystäviensä ympäröimänä hänen taiteensa kukoisti.

Halonen oli sangen tuottelias. ”Kylläpä te syöksette tauluja ilmoille!” ja ”Mitä ihmettä siinä on? Se on minun työni, minun ammattini”. Ahertamisella oli hintansa. Vuonna 1911 Halonen kirjeessään hyvälle ystävälleen Gallén-Kallelalle kertoo, miten on väsynyt kun ei ole saanut levätä viiteen vuoteen. Perheessä elettiin taloudellisesti vaikeita aikoja pidempäänkin, koska 1913 hän kirjoittaa ”jokapäiväisen elämän ruuvipuristimesta”.

Välillä raskastakin arkea ja aherrusta kevensi Halosenniemessä ystävien vierailu ja musisointi. Kerrotaan, että kodin ovet olivat auki vieraille, ja erityisesti mainitaan Pekan saunaseura. Kun rantasauna lämpeni, saattoi kylpemään tulla sellaisia taiteilijayhteisön jäseniä kuin Juhani Aho, Jean Sibelius tai Eino Leino. Kerrotaan, että sauna maittoi ystävistä erityisesti runoilija Leinolle, joka oli Halosten talossa tuttu vieras.

Istahdan rannassa olevan saunan terassille hetkeksi ja mietin, millaista olisikaan astua saunaan Eino Leinon ja Pekka Halosen seurassa. Halosen ja Leinon ystävyys perustui keskinäiseen ymmärrykseen ja arvostukseen. Halonen ylisti Leinon Helkavirsiä ja Leino kertoo löytäneensä runoilijan kutsumuksensa nuorena miehenä Halosen kanssa käydyissä syvällisissä keskusteluissa. Myöhemmin Leino saattoi tulla Halosten kotiin Helsingin reissultaan ”sisäisesti masentuneena, mutta seurustelu, sauna ja ruokailu avasivat hänen mielentilansa räiskyvään seurustelutaitoon”. Ystävysten kerrotaan saunan jälkeen istuneen Halosen tuvan nurkassa ja nauraneen välillä jutuilleen kuin pikkupojat. Kerrotaan, että kun Halonen kuuli ystävänsä kuolemasta, hän otti esille kanteleensa ja soitti pitkään äidiltään oppimaansa surullista melodiaa. Ystävän poismeno kosketti.

Pekka Halosen rakkaus ja kunnioitus luontoa kohtaan oli huomiota herättävää, samoin hänen luku-harrastuksensa. Molemmat lähestyivät uskonnollista etsintää. On sanottu, että Halosella ”tähän kehitykseen liittyi toiveita paitsi henkisemmästä, myös tasa-arvoisemmasta, väkivallattomammasta ja ulkokultaisuudesta siivotusta yhteiskunnasta”. Pysähdyn hetkeksi tarkastelemaan Pekka Halosen kirjahyllyä, ja löydänkin sieltä aikakaudelle tyypillisten, mielenkiintoisten teosofisten kirjojen lisäksi tutumpaakin uskonnollista ja elämänkatsomuksellista kirjallisuutta. Halonen unelmoi sivistyneestä, henkisesti valveutuneesta kansasta.

Taiteilijanuransa lopulla kuuluisan talvimaalaajan tauluihin ilmestyi yllättävän usein pihlajia. Pihlaja oli Pekka Haloselle pyhä puu, joka piti istuttaa heti ensimmäiseksi kotipihaan. ”Pyhät oksat pihlajissa, pyhät on pihlajat pihoilla”.

Muutama ajatus loppuvuoden 2024 oopperaesityksistä eli 10.11. Musiikkitalossa Helsingin Barokkiorkesterin esittämästä Mozartin Idomeneo-oopperasta konserttiversiona ja 23.11. Helsingin Oopperatalon Alminsalissa esitetystä Olli Kortekankaan Isfåglarna -oopperasta.

”Kuvittele itsesi teatteriin ja muista, että äänen pitää olla kauhistuttava, että sen täytyy olla läpitunkeva ja yleisön pitää uskoa siihen täysin.” Näin kerrotaan säveltäjätaiturin kirjoittaneen isällensä Idomeneon meren äänestä. Meri onkin oopperassa keskeinen elementti. Meri, jonka tähden päähenkilö joutuu tekemään kohtalokkaan lupauksen. Kyllä, ääni oli pelottava ja toi mieleen hukkumisen, Haadeksen, Tuonelan kauhut. Esityksen jälkeen tapasimme upeasti esiintyneen tenorin Tuomas Katajalan, jolle kerroinkin juuri tuon äänen vaikutuksesta ja kiitin upeasta isänpäiväesityksestä.

Merelle vei myös uusi suomalainen ooppera, ruotsiksi esitetty Isfåglarna, Jäälinnut. Kantaesitys on pidetty meren äärellä Kokkolassa syksyllä 2024. Kirjailija Johan Bargum kertoo löytäneensä aiheen librettoon Ovidiuksen Metamorfoosit -kertomuksista (jonka äärelle hänet johti kertomansa mukaan isänsä aikoinaan hankkima purjevene, jonka nimeksi tuli Alkyone joka tarkoittaa muinaiskreikan kielellä juuri jäälintua eli ilmeisesti kuningaskalastajaa), joissa jumalat jälleen kerran kiusaavat ihmisiä. Nyt ne ovat kateellisia ihmisten onnesta, tällä kertaa päähenkilöiden Alkyonen ja Keyxin ikuisesta rakkaudesta. Jälleen jumalat ja meri saavat osansa, mutta antavat lohdutuspalkinnon, Alkyonen päivät.

Tärkeää minulle on taiteessa, että se vie hetkeksi irti arjesta, herättää uusia ajatuksia ja tuottaa myös mielihyvää. Taide-elämys riippuu näin myös omasta mielentilasta ja siitä tilanteesta, missä sitä nautin. Erityisesti isänpäivänä koettu Idomeneo-elämys oli vaikuttava, koska pienenä poikana pelkäsin sekä hukkumista että Raamatun tarinaa lapsiuhrista. Jäin miettimään jumalien pelottavuutta ja vaativuutta pientä ihmisiä kohtaan, mutta löysin tarinasta myös jumalien sovinnollisemman ja inhimillisemmän puolen. Jäälintujen teho oli niinikään merikuvausten lisäksi (erityisen hieno oli se kohta, missä kuoro muuntui veneeksi myrskyssä!) solisteissa, Minna-Leena Lahdessa ja Olli Tikkasessa, joiden esiintymistä oli ilo seurata. Hetken aikaa oli kaukana kavala maailma, oli Alkyonen hetki ἀλκῠονίδες ἡμέραι, onnellinen hetki.